Kolmas viikko Japanissa / huimausta ja uusia painajaisia

Haloo haloo, kuuleeko Suomi? Taas on luvassa viikkokuulumisia vaihto-opiskelusta Tokiossa.

Tokion kevätsää ei osaa päättää, millainen haluaisi olla. On perättäisinä päivinä aurinkoista 20°c, hyytävää vesisadetta 3°c, kaiken mukanaan vievän vahvaa tuulta ja 15°c. Harkitsen ostaisinko pipon ja sormikkaat. Päätän itsepäisesti olla ostamatta, on tässä jo pari viikkoa sinnitelty ilman. Kai se kohta lämpenee...

Saan Shimakitazawassavohvelikahvilassa eteeni haarukan ja veitsen, ensimmäistä kertaa Japanissa ollessani. Ne tuntuvat jo nyt niin isoilta ja kömpelöiltä! (Okei, inhoan silti niitä puisia kertakäyttöisia syömäpuikkoja. Pitäisi alkaa kuljettaa mukana omia syömäpuikkoja!)

Metsästän viidensadan jenin lounaita, Shinjukun kellareista löytyy monta loistavaa. Hätkähdän, kun yhdessä niistä naapuripöytään sattuu kaksi vanhempaa bisnesnaista jakkupuvuissaan. Tajuan, etten ole nähnyt heidän lisäkseen yhtäkään valkokaulustöissä olevaa vanhempaa naista.

Kun katsoo tarpeeksi monta kertaa, miten ihmiset jättävät kahvilassa lompakkonsa ja puhelimensa pöytään vessareissun ajaksi, unohtaa välillä itsekin reppunsa pöytään. Vaikka siellä on kamera, henkilökortti ja käteiset. (En enää edes viitsi yrittää käyttää täällä korttia, koska lähes jokaisella yritykselläni myyjät ovat olleet enemmän tai vähemmän kauhuissaan.) Tätä tapaa en olisi kyllä Japanista halunnut omaksua!

Välillä kun kuljen pilvenpiirtäjien keskellä Shinjukussa, jalkojani alkaa heikottaa. Kaikki on niin suurta. Tunnen oloni Liisaksi Ihmemaassa juuri kun kutistusjuoma alkaa vaikuttaa.

Mutta sitten tulen takaisin hiljaiseen omaan naapurustooni ja huokaan helpotuksesta.Näen elämäni ensimmäistä kertaa Fuji-vuoren Metropolitan Government Buildingin ikkunasta. Liikutun, hymyilen idioottina ja tuijotan tuijottamistani. Fuji-san on vain haalea heijastus kaukana toisten vuorten takana, mutta silti se näyttää niin kauniilta ja unenomaiselta. Kuin kraaterilta kuun pinnalla.

Nostan automaateista maksimimääriä kerran toisensa jälkeen, jotta voin maksaa koko vaihtoaikani asuntolavuokrat kerralla, kuten sopimus käskee. Raha-asiat ahdistavat. Ihan toisella tavalla, kun summat kulkevat seteleinä, eivätkä vain numeroina muovikorttia käytellessä.Rahahuolet heijastuvat uniini – näen uudenlaisia toistuvia painajaisia. Olen yhtäkkiä jonkun panikointi-päähänpiston seurauksena ostanut äkkilennon Suomeen, vaikka tiedän, että seuraavana päivänä olisi sovittuja menoja Japanissa. Noissa unissa olen aina Suomessa ja mietin, miksi hitossa tuhlasin turhiin lentolippuihin ja ehdinkö ajoissa takaisin Tokioon.

Mietin, onko täällä ollut jo monta pientä maanjäristystä, jota en vain ole huomannut. Suomalaisena en osaa kiinnittää asiaan huomiota. Toisaalta mikromaanjäristykset saattaisivat selittää välillä oudosti iskevää huimausta.

Käyn ensimmäistä kertaa vaihtoyliopistomme kampuksella. Yllätyn positiivisesti siitä, miten rentoja professorit ovat, vaikkakin vain yksi heistä näyttää puhuvan englantia. Teemme kurssivalinnat: animointia, kuvittamista ja sarjakuvaa. En harkitse taiteilijan uraa, joten kurssit hieman naurattavat, mutta päätän yrittää nauttia piirustelusta nyt kun kerran voin.

Opin, että päänsäryt tuntuvat tuplasti pahemmalta maassa, jossa joka asialle on kuulutus.Sisko kysyy ”mitä sulle oikeasti kuuluu” ja sepä vasta on vaarallinen kysymys. Japanin ensimmäinen itku tulee, eikä se meinaa loppua millään. Siihen kulminoituvat kaikki ulkopuolisuuden tunteet, yksinäisyydet ja hämmennykset, sellainen epämääräinen massa joka koostuu miljoonasta pienestä yksityiskohdasta. Kielimuurista, vieraudesta ja perusasioiden hankaluudesta. Näissä hetkissä olen kiitollinen siitä, että olen vaihdossa vain elokuuhun asti. (Enemmän olen kyllä harmitellut, miksen suoraan hakenut vuodeksi! Pelkään jo nyt sitä, että aika loppuu kesken.)

Japani saa tuntemaan oloni mummomaiseksi. Valittelen päänsärkyjäni, en jaksa mennä iltaisin baareihin tai karaokeen, oma sänky houkuttaa liikaa. Tajuan muuttuneeni kukkahattutädiksi, kun seuraan äärimmäisen järkyttyneenä miten turistipariskunta halailee koko metromatkan, nainen miehen peppua koko ajan kasuaalisti hipelöiden. Mitä japanilaisetkin mahtavat ajatella?!?

Koulu vihdoin alkaa. Mutta se on jo ihan oma tarinansa. 

Aiempien viikkojen kuulumiset

Ensimmäinen viikko Japanissa / asioita, joita olin unohtanut

Toinen viikko Japanissa / byrokratiaa ja asuntolaelämää

Ajankohtaisimmat kuulumiset löytyvät Instagramin Storystä. Seuraa matkaani Instagramissa @iidaeli, Facebookissa Iida in Translation tai tätä blogia blogit.fi:ssä ja Bloglovinissa!